Hampaita alkaa särkeä aina perjantaina kello 17. Yskä on pahimmillaan, kun päivystykseen pääsee vain taksilla. Kuolemanpelko alkaa vastaavasti vaivata juuri viikonlopun alkaessa.

En enää löydä pattia kainalosta, tai sitten löydän niitä kolme ja lisäksi pari nivusista ja kaulalta. Sitten ne taas katoavat, varmaan laskevat slalomia kylkiluiden välissä. Rintani ovat pelkkää myhkyräistä rauhaskudosta, ei sieltä erota mikä on normaalia ja mikä ei. Toinen rinta vuotaa kirkasta nestettä (jo viidettä vuotta. Jos se olisi vakavaa, olisin luultavasti jo kuollut.) Raajani ovat mustelmilla. Olen niin väsynyt, että minun on pakko ottaa torkut kesken siivouksen, vaikka en ikinä koskaan milloinkaan nuku päiväunia.

Perjantaina olin aivan varma, että muinaiset rinnasta löytyneet kystat ovat uusiutuneet ja kehittyneet ja nyt minulla on metastaaseja vähintään toisen kainalon imusolmukkeissa, todennäköisemmin kaikkialla imukudoksessa. Tai sitten minulla on vain pieni simppeli lymfooma. Palelin yöpuvussani ikkunalaudalla, katsoin kevätsadetta ja itkin sitä, etten ehdi rakastua ennen kuolemaani.

Lauantaina muistin, kuinka olen sanonut, että jos joskus saan sädehoitoa, ajan pääni kaljuksi. Kuvittelin itseni huivipäisenä sankarittarena, joka urheasti selättää sisäiset mörkönsä ja siinä sivussa tekee käytännön tiedettä huippututkijoiden koekaniinina, opiskelee aikansa kuluksi kaiken taudistaan ja aikanaan väittelee aiheesta.

Tänään luin kahden suuren päivälehden kuolinilmoitukset, enkä löytänyt yhtään nelikymppistä nuorempaa. Jollain epäloogisella tavalla se antoi toivoa - eivät tämänikäiset kuole.

Minun piti lukea koko viikonloppu tiistaiseen tenttiin. Suunnitelmat menivät uusiksi, kun tajusin, että heti maanantaiaamuna on soitettava terveydenhoitajalle. Pitää vielä paikantaa se patti.



Kuinka kävikään.
Olen aivan avuton,
avuttomampi
kuin koskaan silloinkaan kun
päästin äitini käden.
- Hitomaro, suom. T. Anhava