Kesken hiljaisen hetken saan itseni kiinni kuvittelemasta tulevaisuutta ja torun itseäni. Äkkiä muistan, ettei se olekaan kuvitelmaa, vaan haaveesta on tullut osa elämääni. Ajatus saa pääni pyörälle ja kierähtää vatsanpohjassa.

Neljä vuotta odotin kirjettä, joka torstaina makasi oven takana. Kuluneen vuoden aikana olin luonut itselleni tulevaisuuden ja hämmennyksekseni huomasin, etten ollut varauksettoman riemastunut kirjeestä, joka tuli minun luovuttuani jo sitä toivomasta. Se häiritsi putkea, joka minulla oli valmiina.

Toiseksi, kirjeen vuoksi minua pelottaa kohdata tuttaviani. Pelkään heidän reaktioitaan, sitä, että he pitävät minua salailevana pyrkyrinä tai sitä, että he katkeroituvat onnenpotkuni johdosta. Jälkimmäinen pelko on toivottavasti täysin turha (vaikka olen saanut ainakin yhdet onnittelut, joiden sydämellisyyden saatoin vahvoin perustein kyseenalaistaa), mutta en voi estää sitä, sillä tunnen itse syyllisyyttä menestyksestä jota en koe ansainneeni. Huvin vuoksi täytelty hakupaperi, täydellinen valmistautumisen puute, kokeessa naureskelu - kaikki tekoja, jotka tuntuvat loukkaavilta niitä kohtaan, jotka treenaavat kuukausia, maksavat preppauksesta ja näkevät oikeasti vaivaa.

Suomeksi: Ei lääketieteen laitokselle kuulu päästä avaamatta pääsykoekirjaa.

En minä edes halua olla isona lääkäri, sellainen, joka katselee ja kuuntelee ja määrää lääkkeitä. Minusta tulee tutkija, nobelisti ja tiedemaailman kuningatar. Eihän lääkärin tutkinto sitä estä, päinvastoin, mutta se hidastaa - tutkijan kannalta siinä on paljon turhaa.


Hullu nainen, tekee itselleen vaikeuksia ellei niitä muuten ole tarpeeksi.