Päivällä asunnollani soi Requiem. En saanut selville esiintyjiä tai johtajaa, julkaisisin ne muuten.

Järkytyin musiikin tehosta, teos soi niin voimakkaana ja ahdistavan painostavana, että kyyneleet valuivat silmistäni. Raivoava musiikki ronkki esiin tuskan, jota en ollut aikoihin tuntenut. Seisoin vettä valuen suljetun suihkun alla ja tuijotin seinää puistatusten kulkiessa lävitseni.

Olisin juossut ulos, mutta minulla ei ollut voimia pukeutua. Piilouduin peiton alle, soitin korvanapeista lapsikuoroa ja painoin kämmenet korvien päälle. Kierryin kyljelleni sikiöasentoon ja jännitin kaikki lihakseni Mozartia vastaan. Itkin kauhusta.


Miksi en vaientanut Amadeusta, joku ihmettelee. En tahtonut näyttää, mitä se sai aikaan, halusin pitää itselläni reaktion, jota en ymmärtänyt.