Alma Mediaa vastaan minulla ei viime päivien uutisista huolimatta edelleenkään ole mitään. Iltalehden kanssa en sen sijaan tahdo olla millään tavalla tekemisissä. Pakkaan omaisuuteni ja lähden, osoitteenmuutoskortit tulevat postissa.

Lehdistötiedotteessa ei kerrottu, kenelle tästedes kuuluvat kirjoitusten oikeudet. Iltalehdelle?

Päivällä asunnollani soi Requiem. En saanut selville esiintyjiä tai johtajaa, julkaisisin ne muuten.

Järkytyin musiikin tehosta, teos soi niin voimakkaana ja ahdistavan painostavana, että kyyneleet valuivat silmistäni. Raivoava musiikki ronkki esiin tuskan, jota en ollut aikoihin tuntenut. Seisoin vettä valuen suljetun suihkun alla ja tuijotin seinää puistatusten kulkiessa lävitseni.

Olisin juossut ulos, mutta minulla ei ollut voimia pukeutua. Piilouduin peiton alle, soitin korvanapeista lapsikuoroa ja painoin kämmenet korvien päälle. Kierryin kyljelleni sikiöasentoon ja jännitin kaikki lihakseni Mozartia vastaan. Itkin kauhusta.


Miksi en vaientanut Amadeusta, joku ihmettelee. En tahtonut näyttää, mitä se sai aikaan, halusin pitää itselläni reaktion, jota en ymmärtänyt.

Kesken hiljaisen hetken saan itseni kiinni kuvittelemasta tulevaisuutta ja torun itseäni. Äkkiä muistan, ettei se olekaan kuvitelmaa, vaan haaveesta on tullut osa elämääni. Ajatus saa pääni pyörälle ja kierähtää vatsanpohjassa.

Neljä vuotta odotin kirjettä, joka torstaina makasi oven takana. Kuluneen vuoden aikana olin luonut itselleni tulevaisuuden ja hämmennyksekseni huomasin, etten ollut varauksettoman riemastunut kirjeestä, joka tuli minun luovuttuani jo sitä toivomasta. Se häiritsi putkea, joka minulla oli valmiina.

Toiseksi, kirjeen vuoksi minua pelottaa kohdata tuttaviani. Pelkään heidän reaktioitaan, sitä, että he pitävät minua salailevana pyrkyrinä tai sitä, että he katkeroituvat onnenpotkuni johdosta. Jälkimmäinen pelko on toivottavasti täysin turha (vaikka olen saanut ainakin yhdet onnittelut, joiden sydämellisyyden saatoin vahvoin perustein kyseenalaistaa), mutta en voi estää sitä, sillä tunnen itse syyllisyyttä menestyksestä jota en koe ansainneeni. Huvin vuoksi täytelty hakupaperi, täydellinen valmistautumisen puute, kokeessa naureskelu - kaikki tekoja, jotka tuntuvat loukkaavilta niitä kohtaan, jotka treenaavat kuukausia, maksavat preppauksesta ja näkevät oikeasti vaivaa.

Suomeksi: Ei lääketieteen laitokselle kuulu päästä avaamatta pääsykoekirjaa.

En minä edes halua olla isona lääkäri, sellainen, joka katselee ja kuuntelee ja määrää lääkkeitä. Minusta tulee tutkija, nobelisti ja tiedemaailman kuningatar. Eihän lääkärin tutkinto sitä estä, päinvastoin, mutta se hidastaa - tutkijan kannalta siinä on paljon turhaa.


Hullu nainen, tekee itselleen vaikeuksia ellei niitä muuten ole tarpeeksi.

Maan suurimman (aamu)päivälehden teemasivuilta tuli insertti suoraan läpi suojausten: "Anorektikko kerjää surkeudellaan huomiota ja hoivaa."

Muistin edelliset keväät ja kesät. Mitä muuta kaipasin kuin sitä, että joku pitäisi huolta. Toivoin, että joku näkisi kuinka pahoin voin, kuinka heikko olin. Olin heikko alta ja päältä, pidin itseni niin tiukilla, että arjesta selviytyminen vei voimat.

Kaiken aikaa toivoin sairastuvani. Tiesin, ettei minusta ole niin hyväksi häiriköksi, että syömättömyyden vuoksi pääsisin sairaalaan, mikä tahansa tarpeeksi vakava tauti olisi riittänyt. Kaipasin sitä, että joku tarkkailisi minua, seuraisi tilaani, päättäisi millä minut parannetaan. Ajattelin, että olisin siinä ohessa parantunut sisältäkin.

Kohtalon ivaa, että heikkoutta lukuunottamatta olin kaiken aikaa elämäni kunnossa, kävin luovuttamassa verta, enkä moneen vuoteen sairastanut yhtään flunssaa. En saanut edes reikiä hampaisiin. Otin tavakseni astua suojatielle katsomatta tuleeko autoja. Ajattelin, että jos jään auton alle, pääsen sairaalaan nukkumaan.

Jos käy huonosti, entä sitten.

Lehdessä insertin lause jatkui: "[anorektikko] pelkää, ettei kukaan huomaisi häntä normaalipainoisena." Äiti ja pikkusisko olivat ainoat, joiden vuoksi ylitin tien sen suojatien kohdalta. En uskonut ystävieni jäävän kaipaamaan.


- - -
Vieläkin, typerä tyttö, jollain tasolla uskon, että kunhan olen tarpeeksi sairaan näköinen saan heräämään huomion, jota kaipaan. Perverssillä tavalla nautin huimauksesta ja huterista jaloista. Lehti kirjoitti, että 25-30-vuotiaiden sairastumisriski (syömishäiriöihin) on yleistynyt. (Vaikka, jos viilaamaan ruvetaan, riski kasvaa ja ilmeneminen eli tässä sairastuminen yleistyy.) Syyksi esitettiin muun muassa työelämän paineita ja ristiriitoja. Se saattaa olla totta, mutta epäilen, että omaan häiriköintiini on syynä juuttuminen aikasilmukkaan, joka heittää minut toistuvasti takaisin teinivuosiin. Aina uudelleen käsittelen samoja yksinkertaisia asioita: Ihmissuhteet (tytöt, pojat ja tykkääminen), koulu eli Mikä minusta tulee Isona, minä ja muut.


Kiitos aamun lehden, on nyt yksi huoli vähemmän. Teemasivuilta löysin tulevaisuuteni.
"Perhettä ei ole - älykäs, empaattinen ja puhelias nainen ei ole koskaan edes seurustellut."

Ennen lääkäriaikaa patti pieneni selvästi. Vieläkin se löytyy, kun tietää mistä kaivella, mutta nyt uskon, että se oli vain ohimenevä laajentuma. Olo on helpottunut, mutta on tunnustettava, että edelleen myös ihan pikkiriikkisen verran pettynyt. Rinnoistakaan ei löytynyt kuin kaikki normaalit muhkurat. Lääkäri kuitenkin takertui väsymykseeni ja laati lähetteitä.

Viime viikolla kuulin, että tyrosiiniarvot ovat normaalit. Hemoglobiini oli kuitenkin kolmessa kuukaudessa tipahtanut parikymmentä yksikköä. Ehkä se selittää, miksi olen ollut viidenteen kiivetessäni hiukan hengästynyt, tai miksi peli ei kulje, tai miksi maski naamalla työskentely kellarin kuumassa urkuverstaassa nostaa kylmän hien pintaan. Ensi viikon lopulla saan tulokset keliakiavasta-aine- ja rautavarastokokeista.

Satun valmiiksi olemaan melko hyvin perillä keliakian oireista ja kunnon hypokondrikkona sijoitan niitä heti itseeni koko setin. Ohran syönti -> vatsakipu. Jep. Tosin vehnä ja ruis eivät aiheuta oireita. Laktoosi-intuliratsia löytyy. Mustelma-alttius. Anemia. Ruoansulatushäiriöt. Ruokahaluttomuus.

- - -
Totta puhuakseni uskon itse voimakkaimmin siihen, että anemiani on itseaiheutettua, mutta koska nautin koekaniinina olemisesta, veren luovuttamisesta pikku putkiloihin ja tekonahkapyödälle kapuamisesta haluan nähdä, mitä kaikkia muita syitä voi olla.

Luulen, että oirelistani voisi oikeastaan kääntää lopusta alkuun ja vaihtaa ensimmäisen sanan muotoon syömishaluttomuus. Se taas on seurausta näkymättömien oireiden ketjusta, joka on taas aktivoitunut.

Seurapiirit ympärilläni ovat niin solmussa tuttavien erisuuntaisten pyrkimyksien vuoksi, etten saa niistä otetta. Estääkseni holtitonta ajelehtimista otan kiinni siitä, mistä voin - itsestäni. Käännän mieleni sisäänpäin, laadin sille ja ruumiilleni rajat joiden sisällä on turva. Niinkuin lapsena, kun mentiin littaa.